perjantai 13. maaliskuuta 2015

Hyvä fiilis

Mulla on lukio kesken. Eropaperit lähetetään postiin lähiaikoina. Olen 18-vuotias. Mulla ei ole säästöjä. Ei tarkkaa suunnitelmaa. Ei unelma-ammattia. Mulla ei taida olla mitään.

Paitsi että olen onnellinen. Joka aamu herään viimeistään kahdeksalta ilman herätyskelloa. Mukisematta suihkun kautta teen päivän askareet, joihin yleensä kuuluu tiskikoneen tyhjentämistä ja täyttöä, pyykkien ripustamista ja kaappiin laittamista, imurointia ja yleistä siistimistä. Mua hymyilyttää katsella kevätaurinkoa. Kuunnella lasten iloista, toisinaan ei niin iloista hälinää. Juoda kahvia suuresta kupista ja syödä muroja. Toivottaa hyvät huomenet englanniksi.
Täällä on kaunista. Ihmiset ovat ystävällisiä ja kohteliaita. Fiilis on hyvä. Olen oikeassa paikassa. Oikeiden ihmisten kanssa. Olen onnellinen. Niin onnellinen ettei edes se, ettei mulla ole muka ole mitään haittaa. Ei sitten tippaakaan.

Päivästä numero uno mulla on ollut täällä todella hyvä fiilis. Tiedän monen kyseenalaistaneen mun päätöksen lähteä nyt, ja edelleenkin tiedostan, että moni pitää mua jopa idioottina. Koulunsa keskeyttänyt nuori tyttö ei herätä luottoa. Pääasia on kai, että mulla itsellä on luottoa. Luottoa siihen, että tein oikean päätöksen. Ainoan oikean.

Voisin hehkuttaa tätä perhettä viiden kirjan verran. Ihan oikeasti, se tunne mikä mulle tuli kymmenen minuutin skypettelyn jälkeen silloin lokakuun lopulla on pitänyt täällä ollessakin. Voimistunut oikeastaan. Tullaan molempien vanhempien kanssa älyttömän hyvin toimeen, etenkin L:n. Meistä on tullut ystäviä. L sanoi ensimmäisen viikon jälkeen, ettei hänestä ole missään vaiheessa tuntunut, että hänen kodissaan olisi joku ylimääräinen. Mullakin on ollut alusta asti tunne, että kotiinhan tässä tultiin, eikä kenenkään vieraaksi. Ei mua jännitä jääkaapilla käyminen tai tv-kanavan vaihtaminen. Ei sen puoleen yökkärissä kuljeskelukaan. Lapsilla on vielä tottumista siihen, että kotona asuukin kolmas aikuinen, mutta hyvällä mallilla ollaan. Voin joskus kirjoittaa aiheesta enemmän, kuinka koen toisten lasten hoitamisen täällä. Hyvin on mennyt ainakin tähän asti, vaikka ehkä vähän nokkapokkaakin joskus ollut ;).

Kaikin puolin mulla menee hyvin. Pitäisi nyt käydä hommaamassa se kameran latauspiuha, niin pääsisin kuvailemaan kamerallakin. Instaan oonkin jo jotain päivitellyt. 

Millä tyylillä haluaisitte, että kirjoittaisin täällä olosta? Haluaisitteko joskus ihan yksityiskohtaisempaa kuvausta siitä, mitä täällä teen tai esimerkiksi enemmän tietoa tästä mun host perheestä? Oon ollut niin kauan kirjoittamatta, etten oikein enää edes tiedä, miten mun pitäisi tätä tehdä :D

keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Pardon

Vasta pari päivää takana Ipswichissä ja I'm so in love! Älkää käsittäkö mua väärin. Mulla ei ole vaihtovuoden alun tapaan naiivin tai jopa hullun innostunut fiilis, vaan ennemminkin sellainen hyvä fiilis. Mun fiilis siitä, että oli oikea hetki lähteä vahvistuu päivä päivältä. "Thank you", "Please" ja "Pardon" ovat kuin musiikkia mun korville. Kuin myös brittiaksentti. Vasemmanpuoleinen liikenne taas on aivan luonnotonta ja sotii mun järkeä vastaan joka päivä. Tottumiskysymys kai sekin.
Perhe on mahtava. Tullaan toimeen ihan uskomattoman hyvin. L on aivan ihana persoona ja meissä on oikeasti ällistyttävän paljon samaa. Monesti aloitan jonkin lauseen ja L päättää sen. Tuntuu kuin olisin tuntenut hänet jo kauemminkin. Ihan hassua, että jonkun kanssa voi tulla näin hyvin toimeen heti alusta alkaen.
L:n lapset ovat niin herttaisia ja suloisia. 4v I on jo aivan ottanut mut osaksi perhettään ja halailee ja pussailee koko ajan. Nuorempi, 3v A on vielä vähän ujo, mutta uskon, että kyllä meistäkin kavereita vielä tulee. Ainakin eilen L:n hakiessa hänet päivähoidosta, oli A kysellyt mun perään. Ja tänä aamuna hän otti mun antaman poropehmolelun päivähoitoon mukaan. Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa.
L:n miestä D:tä en ole vielä tavannut, kun hän on vielä työmatkalla, mutta tapaan D:n maanantaina, kun hän palaa Ipswichiin.
Koti on aivan ihana, perinteinen kolmikerroksinen englantilainen talo. Sijaitsee tavallisella omakotitaloalueella ehkä 10 minuutin päässä keskustasta. Bussipysäkille on kymmenen metriä. I:n per-schooliin on korkeintaan 100 metrin kävelymatka. Not too bad. Mulla on pieni "kattohuoneisto" kylpyhuoneineen. Tiedän jo suunnilleen talontavat ja kaikki sujuu suhteellisen luontevasti. Olin varautunut sopeutumisvaikeuksiin ja kaiken maailman ongelmiin, mistä mua on varoitettu suunnilleen joka kerta, kun edes olen alkanut puhua au pairiksi lähdöstä, mutta hei, täähän tuntuu jo kodilta!
Ipswich kaupunkina miellyttää mua todella paljon. Naapurusto, jossa asumme on todella kiva, vaikkakin suurin piirtein 80 prosenttia taloista on tiilinvärisiä ja muutoinkin samantyylisiä. On siis hieman vaikeaa erottaa paikkoja toisistaan, kun kaikkialla on samannäköistä. Ipswichin keskusta on myös aivan ihana, siis täydellinen. Sopivan iso, muttei mikään jättimäinen, minne tällainen hölmö voisi vaikka eksyä. Vanhat rakennukset on niin söpöjä ja erilliset pienet liha- ja leipäpuodit tuovat kivaa tunnelmaa. Kuten myös taitavat katusoittajat (mainittakoon, että Ed Sheran on täältä päin ja soitellut Ipswichin kaduilla ennen kuuluisuutta). Keskustasta myös löytyy kaikki mahdollinen. Sokerina päällä, hinnat eivät täällä päätä huimaa ja oon jo niin varma ettei mun "palkasta" paljoa säästöön jää. Oivoi!
Voin kirjottaa Ipswichistä joskus lisää, kun pääsen enemmän kiertelemään. 
Palaset vaan loksahtelee kohdalleen pala kerrallaan, niin kuin I:n ja A:n palapelin palat, joita ollaan viime päivät väsätty uudelleen ja uudelleen. Veikkaan, että täällä voisi viihtyä pidempääkin.
Tapasin myös jo L:n ystävän ja hänen australialaisen au pairinsa, ja hänpä lisäsi mut tämän alueen au pairien ryhmään. Ehdittiin jo tehdä suunnitelmia viikonlopullekin. Eli näillä näkymin tämä "verkostoituminenkin" tuntuu sujuvan paremmin kuin Jenkkilässä aikoinaan. (Okei, myönnän, Tinder on ollut myös ahkerassa käytössä :D)

Tässä nyt vain vähän alun kuulumispostausta, mutta älkää peljätkö. Lupaan tässä lähiaikoina väsäillä jotain diipimpääkin. Jos uskallan, voisin myös julkaista jotain tekstejä syksyltä, kun mieli oli nykyistä synkempi.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Heippa

Puolisen vuotta kerkesin Suomessa olla, ikävöidä jotain puuttuvaa ja turhaantua, kun jokin pääni sisällä vain sanoi, että tämä ei ole oikea paikka. Tai sitten se oli vain se paljon puhuttu sydän, jota piti lähteä seuraamaan. Niinpä päädyin jättämään muutoinkin paluuni jälkeen kehnosti menneen lukiotien ja lähtemään uusiin haasteisiin. Voi kuulostaa uhkarohkealta. Tyhmältä. Hullulta. Minusta vain oikealta. Joten taas lähden vanhempien vastusteluista huolimatta. Tällä kertaan au pairiksi Englantiin. Tänä aamuna istun taas koneeseen yhdeksän kuukautta Utahista paluun jälkeen. Tällä kertaa paluulippua ei ole. Ei edes suunnilleen päivämäärää mietittynä. Ei minkäänlaista aikarajaa. Mukana matkalaukku ja innostunut, mutta nöyrä asenne. Tällä kertaa en lähde niin naiivina. Tällä kertaa olen itsevarmempi.
Blogin perustin muutamien toiveiden ja oman fiiliksen takia. Onhan se hyvä tapa pitää muut mukana matkassa ja itsellekin blogi osoittautui jo Jenkkilässä henkireiäksi tällaiselle wannabe-kirjailijalle. Luvassa rehellistä tekstiä tuntemuksista ja pohdintaa elämästä Brittilässä Ipswichissä ja myöhemmin kenties muista seikkailuistani. Haaveita on, mutta suunnitelmia ei.

Gotta go with the flow.